1 Sekoluokka siirtyy Tylypahkaan.

 Justine istui kiikussa odottaen muiden saapumista koululle. Hän muisteli eilistä koulupäivää, mikä olikin ollut hänen elämänsä pahin. Liikuntatunnin jälkeen linja-autossa oli tapahtunut kaikkea mitä hän ei olisi toivonut tapahtuvan, juuri sen takia hän oli joutunut rasvaamaan huuliaan niin monta kertaa koulun jälkeen koska ei halunnut kielellään koskettaa niitä. Ajatuskin edellispäivästä oli vastenmielinen, joten hän otti esille mp3-soittimensa ja alkoi kuunnella musiikkia - kuten tavallista. Silti hän pisti merkille pöllöt koulua ympäröivissä puissa, niiden lautassilmät näkyivät nyt helposti, olihan sentään ollut valoista jo hyvän aikaa. Äkkiä Justinen mielikuvitus lähti lentämään, ja hän ajatteli pöllöjen tuovan kirjeitä joillekin jotka pääsisivät Tylypahkaan. Hän ei arvannut kuinka oikeassa olikaan... Pian hän kuuli lujan huudahduksen korvansa luota, se oli Diane. Justine virnisti ja luovutti tälle varaamansa keinun, ja sammutti soittimensa. Kun soitin oli turvallisesti taskussa hän alkoi kuunnella Dianen tasaista valitusta ja kiikkua.

"MARCUUUS!" hän huudahti pojalle, joka oli hänen paras ystävänsä ja juuri saapui koulun pihaan pyörällä. Nyt oli koko luokka koossa, ja pöllöt lähtivät hurjaan liitoon. Jokaista kohti liisi yksi, joka pudotti tälle kirjeen. Kuului rapinaa, kun 5-6 luokka availi kirjeitään, ensimäisenä kiljahti Justine.
"Minä arvasin!!! Minähän tiesin!" hän huudahti luettuaan kirjeen. Tänään, tänään he vaihtaisivat koulua. Vanhemmille oli jo soitettu, voi että Justine oli onnellinen. Sitä hänen vanhempansa tarkoittivat positiivisella yllätyksellä. Tällä hetkellä hän olisi voinut rakastaa jopa Voldemortia, muttei nyt ihan. Linja-auto saapui suunnilleen kahdenkymmenenminuutin kuluttua siitä ja se muistutti kovasti Poimittaislinjaa. Justinen täytti hurja onnentunne, ja Dianekin tunsi olevansa erityinen. Kerrankin hänellä oli jotain arvokasta mitä hänen veljellään ei ollut! Ensin he veivät muut, sitten he museokierroksen varjolla lähtivät. Silloin Poimittaislinja paljasti voimansa ja muuttui jästeiltä näkymättömäksi. He etenivät hurjalla vauhdilla, ja kuljettajakin muuttui Ernieksi.
"Stan, Stan Pikitie!" Justine huudahti Stan Pikitielle, joka kääntyi katsomaan häntä.
"Onko totta että olet kesälomalla poiminut Harry Potterin kyytiin?" hän kysyi ja sai oudon katseen Stanilta.
"Olen.", Stan sanoi ja jatkoi jonkun lehden lukemista. Pian he pysähtyivät, ja nousivat ulos King´s Crossin asemalla. Monet ihmettelivät miten he saattoivat olla siellä, koska he kaikki asuivat Suomessa.
"Noniin, kuka tietää miten helkkarissa täältä pääsee junalle?!" Jason, heidän opettajansa, kysyi hieman turhautuneena. Justine nosti kätensä salamana ilmaan, ja saikin vastausvuoron. Hän selitti perinpohjin, miten portista pääsee ja osoitti lopuksi kelloa huomauttaakseen että juna lähtisi pian. Sen jälkeen Jason käski Justinen mennä Jonahin, Michaelin, Joshin ja Marcon kanssa ensin ja etsimään vapaan vaunuosaston, sillä he ainoastaan saisivat pitää toisilleen seuraa. Pojat eivät tienneet minne mennä, kun Justine kiskoi heitä tottuneesti pitkin käytävää, ne olivat kohtuulliisen tyhjät. Kohta heistä jokainen valitti jalkojaan, ja Justine meni yhteen vaunuosastoon. Siellä istuivat Fred ja George Weasley.
"Voisimmeko me istua täällä? Meidän piti etsiä tyhjä vaunuosasto, muttemme jaksaneet. Olemme uusia ja tulemme kolmannelle. Olen Justine Shurray.", Justine esitteli itsensä ja asiansa. Hän huomasi kuinka George mittaili häntä katseellaan, ja tunsi punastumista, mutta hänen poskensa eivät onneksi vaihtaneet väriä.
"Totta kai voitte istua täällä. Vain, jos saamme pelata Räjähtävää näpäytystä ja Velhoshakkia.", George vastasi ja taputti viereistä penkkiä. Fred näytti muutaman sekunnin harmistuneelta, mutta sai häivytettyä ilmeen kasvoiltaan. Justine ei kuitenkaan istunut Georgen viereen, vaan käski poikien valita ensin. (Sen jälkeen jokainen kaivoi ilmestyneitä matka-arkkuja, ja löysi taikasauvansa.) Fredin vierellä oli ainut vapaa paikka, joten hän istui sinne ja pyysi tätä opettamaan Räjähtävää näpäytystä. Oli Georgen vuoro näyttää Luuran-Kokon nielleeltä. Fred ei sitä huomannut, opetti vain Justinelle miten sitä pelattiin. Samalla myös Jonah kuunteli kun George selosti tälle miten pelataan Räjähtävää näpäytystä. Kohta kun molemmat nyökkäsivät tajunneensa säännöt, Fred ja George virnistivät. Sitten he tökkäsivät Justinen ja Jonahin vastakkain pelaamaan. Justine virnisti ja pelasi niin hyvin kuin vain osasi, ja Jonah pelasi loistokkaasti... mutta hävisi.
"Perkele! Miten siinä ny näi kävi?" Jonah kirosi. Justine mutristi vähän huulian ja kurtisti kulmiaan.
"Siisti suusi. Kielilukko!" tyttö sanoi ja samassa Jonahin kieli liimaantui kitalakeen kiinni. Kaksoset ja hän virnistivät hätääntyneennäköiselle pojalle. Tuon tapauksen jälkeen matka sujui Justinen välillä haastaessa Fredin tai Georgen, mutta yleisemmin hän vain luki koulukirjojaan ja oli posiitiivisesti yllättynyt kun hänen arkustaan löytyi koko Tylypahkan historia.

Matkan loppuessa Justine oli saanut luettua koulukirjansa ja Tylypahkan Historiat, sekä kokeiltua todella useaa loitsua poikiin. Ainoastaan Fredin hän jätti vapaaksi loitsuistaan, mutta Georgea hän tähtäili vähän väliä, muttei sanonut sanaakaan. Se ihmetytti kaikista eniten Georgea.
"Miten tuo tytö voi osata loitsia sanattomia taikoja?" George ihmetteli kun jo viidestoista lepakonräkäherja ja taidokas Vangitsous olivat osuneet häneen. Juna nythkähti kerran, ja pysähtyi viimein kokonaan. Justine nousi seisomaan kaavussaan, jonka oli loitsun avulla helposti puettua ilman poikien katseita tai lähtemistä vaunuosastosta, ja laittoi taikasauvan taskuunsa. Sen jälkeen hän odotti poikia ovella, koska (ilmeisesti) heillä oli hidas sytytys. Kun he viimein pääsivät junasta pois, he eivät saaneet ajelehtia veneissä, vaan joutuivat ajamaan thestraileilla. Justine näki ne, ja meni silittämään yhtä. Pojat eivät tietenkään nähneet, mutta menivät vaunuihin, ja Justinekin kiiparoi kohta perässä. Justine haastoi Fredin vielä viimeiseen erään Velhoshakkia. Tietenkin poika suostui, joten siinä George tarkkaili sivusta hyvin mustasukkaisena.
Velhoshakki ottelun loputtua oli matkakin jo loppunut, ja McGarmiwa otti koko luokan ovien edestä mukaansa. He saivat erityisoikeuden etuilla muita, kun he seisoivat jonossa Suuressa Salissa Korpinkynnen ja Puuskupuhin pöytien välissä. Justine katsoi Frediin ja Georgeen, jotka tuntuivat riitelevän, sitä katsoivat Harry ystävineen kummastuneena. Sen vuoksi hän käänsi päänsä kohti Luihuisten tupapöytää, ja huomasi Draco Malfoyn tarkkailevan häntä.
"Shurray, Justine!" McGarmiwa huudahti. Justine hätkähti ja asteli tuolille. Hän huomasi, että kaikki hänen luokkalaisensa olivat jo menneet Rohkelikkoon.
"Sinä kyllä sopisit Luihuiseen, mutta sinusta tulee sittenkin....", ja koko sali jännitti kuultuaan Lajitteluhatun sanat.
"ROHKELIKKO!" hattu karjaisi nimen ihmeellisillä voimilla. Nyt hän huomasi kuinka Fred osoitti häntä kyyneleet silmäkulmissaan, ja yksi oli jo vaeltanut poskelle. Kun hän lähti kävelemään pöytää kohti, Fred nousi ja lähti juoksuun. Hetkeäkään ajattelematta Justine teki samoin ja sai kuin saikin Lihavan Leidin edessä Fredin kiinni. Tämä istui jo nurkassa mistä ei voinut huomata häntä, mutta tyttö tajusi katsoa sieltä ensin. Hän ryömi Fredin viereen, juuri parahiksi nähdäkseen miten hänen rintaansa ilmestyi Rohkelikon tupamerkki.
"Fred... Mikä sinun on?" Justine kysyi hiljaa. Fred pudisti päätään, ilmeisesti yrittäen estää kyyneleitä tulvimasta poskilleen, muttei se tietystikään auttanut.
"Kertoisit minulle, se kyllä helpottaa...", Justine sanoi joutuen keskeyttämään lauseensa ajatellakseen talouspaperia. Sekään ei tepsinyt, kun hän näki pojan kyyneleet. Häntäkin alkoi itkettää, ja hän kiersi kätensä tämän hartioiden ympäri. Se oli helppoa, koska Justine oli vain kolme senttiä lyhyempi kuin poika. Fred painoi päänsä Justinen rintakehää vasten ja antoi kyyneleiden tulla, sekä antaa nyyhkäyksien värisyttää kehoaan. Hän tunsi kuinka tyttö silitteli hänen hiuksiaan, ja painoi päänsä hänen punaisiin hiuksiinsa itkien myös. Oliko tyttö niin empaattinen? Siihen hän ei saanut vastausta, koska ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Hiljaisuus kestikin kauan, koska he eivät tienneet kuinka kauan olivat siinä istuneet, mutta havahtuivat siihen kuinka joku lausui tunnussanan Lihavalle Leidillle. Kukaan ei huomannut heitä, eivätkä he halunneetkaan että joku olisi heidät nähnyt. Justine painoi kasvonsa takaisin Fredin hiuksiin, ja haistoi sitruunalime-shampoon tuoksun. Hän hymyili surullisesti, ja antoi kyyneleiden virrata uudestaan Fredin hiuksiin. Hän tunsi olonsa rakastetuksi, ja hän tunsi että häntä rakastettiin sellaisena kuin hän oli. Harjaamattomine hiuksineen, meikittömine kasvoineen ja pulleana, jota kukaan ei ollut rakastanut.  Hän tunsi olonsa surullisen onnelliseksi. Hänen ajatuksensa alkoivat hämärtymään, kun hän tunsi Fredin hengittävän tasaisesti ja huomasi tämän nukkuvan. Justinekin lipui hiljalleen rauhaisaan uneen.