"Hän katsoi mua taas,
en voi katsettaan unhoittaa.
Muistan sen ain,
vaik mikä onnettomuus mua kohtais.
Ei kukaan,
ei mikään voi mua satuttaa.
Koska sä suojaat mun maailmaa."
Siis mitä keksisin taas kirjoittaa? Halusin ruveta kirjoittamaan, mutta
yhtäkkiä kaikki idiiat katoavat. Aivoni vain ovat niin tyhjät ilman
inspiraatiota. Koulupäivästä ei ole muutakuin että pelattiin sählyä,
eikä mua voisi vähempää kiinnostaa mokoma. Jalkapallo on kyllä ihanaa,
sekä lentis, mutta sähly! Se ei mee läpi. Ja vaikka menisikin, niin se
olisi sitten kaukana kunnollisesta läpimurrosta. Titanicin tuntematon lapsi
- kirja on pian lopussa. En voi uskoa, että niin pieni poika, kuin Eino
Wiljami oli, voisi kellua kasvot kohti taivasta ilman pelastusliivejä.
*Nyyhks* Ei, ei ja vielä kerran ei! En halua muistaa 14 päivän yötä
huhtikuussa vuonna 1912. Se pyrkii kuitenkin ajatuksiini, vaikken
tahtoisi. Haluan estää muiston. Vaikken ollutkaan Atlantilla tuona
yönä, muistan sen kamalan äänen, kun Titanic upposi ja monet ihmiset
kirkuivat.
Oletteko koskaan kuullet typerämmästä? Enhän minä ole ollut RMS
Titanicilla! Mutta, minusta tuntuu, kuin olisin edellisessä elämässäni
purjehtinut Atlantilla suurella - maailman suurimalla - laivalla, RMS
Titanicilla. Nuo muistikuvat voivat olla myös minun erikoisen vilkkaan
mielikuvitukseni tuotetta. Kaipaisin mahdollisia vihjeitä siitä, miten
voisin erottaa, ovatko ne mielikuvitusta vai - totta... Muistikuvat
tuntuvat niin aidoilta, ikään kuin se olisi tapahtunut eilen. Ensin se
kamala rysähdys, kun Titanic osui jäävuoreen. Sitten se kamala
vesiryöppy, joka virtasi miestenosastoon, ja viimein leivisi nopeasti
naistenosastoon. Se kun laivan valot sammuivat, ja minut nostettiin
pelastusveneeseen numero 15...
Väsyttää, mutten jaksa mennä nukkumaan. En voi nukkua. Kun uneen saapuu
kuva uppoavasta laivasta. Kuva huutavasta miehestä, joka huutaa
hyvästejä. Hyvästejä kenelle? Minulleko? Sitä en tiedä, mutta minut
ainakin laskettiin lapsiin tai aikuisiin.
Kukahan muu uskoo edelliseen elämään, sekä tulevaan uudelleen
syntymiseen? Harvat uskovat, mutta uskon, että he syntyvät silloin
uudestaan ja hyviksi ihmisiksi. Mutten voi käsittää sitä, miksi meille,
uskoville nauretaan päin naamaa ja väitetään hulluiksi. Emmehän me ole
hulluja! Ainoastaan uskomme toiseen asiaan kuin he. Miten se voi olla
niin vaikeaa ymmärtää?! Olen monta kertaa kokenut epäluuloja, sekä
selvinnyt niistä. Joskus. Kerran minua ruvettiin katsomaan tosi
pitkään, ikään kuin olisin ollut joku mahdollisimman inhottava olio,
jota kukaan ei saisi pitää ystävänään.
Adios, amigos!
keskiviikko, 8. marraskuu 2006
Kommentit