"Hän katsoi mua taas,
en voi katsettaan unhoittaa.
Muistan sen ain,
vaik mikä onnettomuus mua kohtais.
Ei kukaan,
ei mikään voi mua satuttaa.
Koska sä suojaat mun maailmaa."

Siis mitä keksisin taas kirjoittaa? Halusin ruveta kirjoittamaan, mutta yhtäkkiä kaikki idiiat katoavat. Aivoni vain ovat niin tyhjät ilman inspiraatiota. Koulupäivästä ei ole muutakuin että pelattiin sählyä, eikä mua voisi vähempää kiinnostaa mokoma. Jalkapallo on kyllä ihanaa, sekä lentis, mutta sähly! Se ei mee läpi. Ja vaikka menisikin, niin se olisi sitten kaukana kunnollisesta läpimurrosta. Titanicin tuntematon lapsi - kirja on pian lopussa. En voi uskoa, että niin pieni poika, kuin Eino Wiljami oli, voisi kellua kasvot kohti taivasta ilman pelastusliivejä. *Nyyhks* Ei, ei ja vielä kerran ei! En halua muistaa 14 päivän yötä huhtikuussa vuonna 1912. Se pyrkii kuitenkin ajatuksiini, vaikken tahtoisi. Haluan estää muiston. Vaikken ollutkaan Atlantilla tuona yönä, muistan sen kamalan äänen, kun Titanic upposi ja monet ihmiset kirkuivat.

Oletteko koskaan kuullet typerämmästä? Enhän minä ole ollut RMS Titanicilla! Mutta, minusta tuntuu, kuin olisin edellisessä elämässäni purjehtinut Atlantilla suurella - maailman suurimalla - laivalla, RMS Titanicilla. Nuo muistikuvat voivat olla myös minun erikoisen vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta. Kaipaisin mahdollisia vihjeitä siitä, miten voisin erottaa, ovatko ne mielikuvitusta vai - totta... Muistikuvat tuntuvat niin aidoilta, ikään kuin se olisi tapahtunut eilen. Ensin se kamala rysähdys, kun Titanic osui jäävuoreen. Sitten se kamala vesiryöppy, joka virtasi miestenosastoon, ja viimein leivisi nopeasti naistenosastoon. Se kun laivan valot sammuivat, ja minut nostettiin pelastusveneeseen numero 15...

Väsyttää, mutten jaksa mennä nukkumaan. En voi nukkua. Kun uneen saapuu kuva uppoavasta laivasta. Kuva huutavasta miehestä, joka huutaa hyvästejä. Hyvästejä kenelle? Minulleko? Sitä en tiedä, mutta minut ainakin laskettiin lapsiin tai aikuisiin.

Kukahan muu uskoo edelliseen elämään, sekä tulevaan uudelleen syntymiseen? Harvat uskovat, mutta uskon, että he syntyvät silloin uudestaan ja hyviksi ihmisiksi. Mutten voi käsittää sitä, miksi meille, uskoville nauretaan päin naamaa ja väitetään hulluiksi. Emmehän me ole hulluja! Ainoastaan uskomme toiseen asiaan kuin he. Miten se voi olla niin vaikeaa ymmärtää?! Olen monta kertaa kokenut epäluuloja, sekä selvinnyt niistä. Joskus. Kerran minua ruvettiin katsomaan tosi pitkään, ikään kuin olisin ollut joku mahdollisimman inhottava olio, jota kukaan ei saisi pitää ystävänään.

Adios, amigos!